Pako todellisuuteen

Pikainen varmistus molemmille puolille kadulla, ja Vera juoksi minkä harjoituksen puutteesta kankeilta koiviltaan pääsi. Aurinkoisella kadulla maleskeli loma-asuisia kiireettömiä ihmisiä, aurinkolasit nenällään ja sandaalit jaloissa. Vera tunsi olevansa kuin vankikarkuri, oudoissa vaatteissa ja ilman mustia lasejaan.

Päästyään läheisen kauppakeskuksen vilinään hän uskaltautui hiljentämään vauhtia ja pinnisteli muistiaan saadakseen jonkinlaisen kokonaiskuvan tapahtumista. Rufus oli turvassa Hiltusen kanssa kesälomalla, mutta joku juonitteli pahoja Veran päänmenoksi, ja hänen oli parasta ottaa mahdollisimman pian selvää mitä.

Kirill Savolaisen murhasta alkanut tapahtumavyöry tuntui karkaavan käsistä, ja Veralta puuttui oleellisia tietoja pystyäkseen hahmottamaan salajuonta. Ensin uhri oli palkannut hänet paljastamaan kenen kanssa vaimollaan oli suhde, sitten vaimo ottaa yhteyttä jotta Vera löytäisi kadonneen miehen - ja lopulta vaimo itse suorittaa katoamistempun, ilmestyäkseen yht'äkkiä kapakassa, epäilyttävän kunnanvaltuutetun kanssa samassa paikassa.

Hänet oli ilmiselvästi huumattu baarissa, viskipaukkuun ujutetulla unilääkkeellä. Kultalahden ja Savolaisen läsnäolo tapahtumapaikalla ei voinut olla pelkkää sattumaa, mutta mikä oli heidän roolinsa? Miksi Vera oli kaapattu, ja missä häntä oli piiloteltu kaikki nämä viikot? Mistä poliisi epäili häntä, ja miksi? Vera manasi muistiaan joka teki yhä tenää ja kieltäytyi yhteistyöstä. Hyväntuuliset turistit kadulla ärsyttivät häntä, ja aurinko sokaisi pimeään tottuneita silmiä. Tästä Vera päätteli olleensa vankina jossain hämärässä loukussa; kankeat lihakset ja kalpea iho tukivat teoriaa.

Vältellen visusti tavanomaisia oleilupaikkojaan ja etenkin omaa kortteliaan, Vera harhaili päämäärättömästi, kuumeisesti jatkotoimia miettien ja löysi itsensä Kehräsaaresta. Tuttu baari terasseineen vaikutti oivalta taukopaikalta, ja koviakokenut etsivä rojahti tuolille aurinkoiseen nurkkapöytään tilaten tuplaviskin jäillä.

Lasin saapuessa Vera havahtui mietteistään ja tajusi olevansa rahaton. Maksupulma väistyi kuitenkin äkkiä hänen mielestään, sillä samalla hetkellä suuren bamburuukun takana sijaitsevasta naapuripöydästä kantautuva keskustelunpätkä salpasi hänen hengityksensä. Veran suusta pääsi käheä äännähdys ja viski oli mennä väärään kurkkuun.

Kesälomalla

- Mmmmh! Mm-mm krrrh, Vera mumisi Hiltusen huoneen ovella, jonne hän oli raahautunut pitkien katseiden saattelemana.
Tuntematon nainen tuijotti häntä takaisin.
- Ja kukahan te mahdatte olla, hän kysyi.
- Vmmma Mmmmra, Vera vastasi ja katsoi parhaaksi istahtaa pyytämättä lähimpään näkemäänsä tuoliin.
- Oletteko humalassa? Minulla olisi tässä hieman kiireitä, sanoi nainen naputellen kärsimättömänä kynäänsä pöytään.
Vera nappasi kynän naiselta ja kirjoitti lähimpään paperilappuun: "Olen Vera Vaara. Etsin Hiltusta. En tiedä, mitä on tapahtunut. Mikä päivä nyt on?" Sitten hän läiskäisi lapun äänekkäästi naisen eteen pöydälle.
- Vai Vera Vaara, teistä olenkin kuullut. Hiltusen kävi sääliksi koiraanne ja hän otti sen hoitoonsa tuossa puoli vuotta sitten ja on sen jälkeen valittanut koiran tempauksista jatkuvasti. Nyt hän on kesälomalla. Olen hänen sijaisensa Annikki Kankaanpää. Niin, ja tänään on kesäkuun 21. päivä.
Vera tarttui seuraavaan paperiin: "Mikä on Hiltusen osoite? Haluan tavata hänet nyt heti!"
- Tuota, en tiedä, onko hyvä idea, että lähdette nyt yhtään mihinkään. Tässä on aika paljon ehtinyt tapahtua poissaollessanne ja valitettavasti joudun nyt pidättämään teidät, nainen vastasi.
- Mmmmhä?! Vera nousi seisomaan niin nopeasti, että tuoli kaatui kolahtaen maahan, katsahti nopeasti naista arvioiden onko hän tosissaan ja aikoi häipyä huoneesta. Ennen kuin hän ehti käytävää pidemmälle, kaksi vantteraa poliisinuorukaista oli kuitenkin tarttunut häntä käsistä. Miehet alkoivat raahata häntä käytävän toiseen suuntaan.
Veralla ei todellakaan ollut aikaa tällaiseen. Käyttäen tarkoin harkittuja täsmäiskuja, hän tyrmäsi miehet lattialle ja ennen kuin he ehtivät edes tajuta, mitä oli tapahtunut, Vera oli poissa.

Aukko

Valo iski pistävänä silmiin. Taivaalla ajelehti hitaasti pilviä. Veran koko keho tuntui painavalta ja kummalliselta. Vera tuijotti taivasta. Hän ei muistanut mitään muuta kuin viskilasinsa ja keinuvan tanssilattian. Vera kohottautui kyynärpäänsä varaan ja tuijotti ympärilleen. Kesä! Nyt oli kesä! Veran kädet olivat multaiset ja naarmuuntuneet, eikä hän pystynyt tunnistamaan päällään olevia vaatteita. Epävarmana hän punnertautui seisomaan keskeltä Arboretumin ruusupuskia. Mitä oli tapahtunut? Mihin puoli vuotta oli kadonnut?

Omituinen kuiskinta ja hihittely keskeyttivät Veran heräämisen. Hän katsahti sivulleen ja huomasi japanilaisten turistien räiskivän hänestä valokuvia turvallisen välimatkan päästä. Yrittäessään avata suunsa, Vera huomasi, ettei hänellä ollut enää ääntä.

Viski

”Mitäs blondi?”

Käsi ei päästänyt irti, vaan tarrasi kiinni farkkujen takataskusta. Vera riuhtaisi itsensä irti kiukkuisella otteella ja kääntyi katsomaan taakseen. Hän huomasi tuijottavansa suoraan kokoomuksen kaupunginvaltuutetun Raimo Kultalahden alkoholista pöhöttyneisiin kasvoihin.

Vera tunsi tanssilattian keinahtavan jälleen, tällä kertaa vaarallisesti. Missä pirussa on Jaana Savolainen, hän yritti huutaa, mutta huulet eivät pystyneet muodostamaan sanoja. Jostakin etäältä kuului hitaana ja matalana puurona ”Caaaaan’t toooouuuuch thiiiiiiiiis” ja hämärtyneen näkökentän laidalla häilyi vatsaavääntävänä sahaliikkeenä Savolaisen ylös alas musiikin tahdissa pomppiva pörrötukka ja irvokkaaseen hymyyn kääntyvät punatut huulet. Ennen kuin kaatui suoraa päin Kultalahden moitteettoman valkoista kauluspaitaa, Vera ehti ajatella epätoivoisena viskilasia, viskilasia, jonka oli jättänyt yhdeksi kohtalokkaaksi hetkeksi vartioimattomana baaritiskille.

Get on top

"Your so good, baby there's nobody better... Cream... Get on top..."
Tanssilattian suunnalta kantautui eroottisia hönkäyksiä. Veran katse kiersi kapakkaa. Tampereen Vin Diesel pullisteli tiskillä tanktopissaan, ja lavalla oli meneillään jonkin sortin pornografinen show.
Vera huokaisi syvään. Viski upposi nähtävästi tällä kertaa. Silmät jäivät kiinni ohi keinahtelevaan stilettikorkoon, ja Vera seurasi muiden silmäparien tavoin vetävän brunetin purjehdusta tanssilattialle.
"Can't touch this", ja brunetti elehti jotain ihan muuta.
Vera pyöräytti silmiään, ja ne osuivat tutun oloiseen vaaleaan tupeeraukseen. Jumalauta. Viski väistyi sekunnissa. Jaana Savolainen!
Vera iski lasinsa tiskille ja töni Vin Dieselin ja pari muuta ällötystä tieltään. Perhana kun lattia heilahteli arvaamattomasti... Vera pyrki pitämään katseensa tiukasti vaaleassa pörrössä, mutta kiemurtelevat vartalot ja levottomat jalat estivät etenemisen tehokkaasti. Joku otti tiukan otteen kannikasta, ja Vera joutui kiepahtamaan kissamaiseen torjuntaan.
Kun hän kääntyi kännikalan sameiden silmien puolesta takaisin menosuuntaan, tanssilattian keskellä ollut tyhjä paikka oli jo täyttymässä.
- Ei saatana, Vera sihahti. Minne se nainen katosi?
Lattia keinahti. Joku tarrasi taas perseeseen.

Baarissa

Vera notkahteli tanssilattialla. Miten kaikki miehet voivatkin olla noin kännissä? No, eipä tässä omassa tilassakaan ollut paljon kehumista. Vera horjahti pahemman kerran ja päätti saman tien poistua tasaisemmille maastoille. "Viski jäillä, kiitos", Vera tilasi. Menkööt nyt kun kerran aloitettiin. Mitäpä tässä pidättelemään. Vieressä mällihuulinen mies avasi suunsa: "Oi ku sä oot niin ihana nainen, niin kaauuniis. Läheks tanssiin?" Vera kulautti viskin suuhunsa yhdellä huikalla, eikä jaksanut edes vastata. Elämä oli vain niin perseestä, minkäs sille teki. "Toinen viski vielä kiitos." Onneksi ratkaisu oli lähellä.

****

"Fifi, siinäpä vasta narttu", ajatteli Ruffeliini unissaan, rapsutti mahaansa ja käänsi kylkeään.

Suden hetki

Vera sävähti hereille juuri kun mustakasvoinen mies painoi kätensä hänen kaulalleen. Kesti hetken ennen kuin aukirävähtäneet silmät alkoivat nähdä ympärilleen. Kurkkua puristi. Vera veti keuhkonsa täyteen ilmaa ja pudisti epämiellyttävän tunteen yltään. Menneisyys kummitteli joskus öisin, vaikka valveilla asiat olivat juuri niin kaukaisia kuin mihin kuluneet vuodet olivat ne kuljettaneet.

Katuvalo siivilöityi sälekaihtimien raosta koiran makuunurkkaukseen. Ruffen käpälät nytkähtelivät. Vera nousi sängystä hiljaa, vaikka tiesikin ettei keskikokoinen pommikaan herättäisi koiraa tuossa vaiheessa unta.
Kello oli vartin yli viisi. Suden hetki. Tähän aikaan tapahtui valtaosa öisistä sydänpysähdyksistä ja aivohalvauksista. Vera poimi Aamulehden eteisen lattialta ja kaatoi itselleen lasillisen piimää. Unta olisi turha yrittää ainakaan pariin tuntiin.

”Seksiskandaali ravistelee valtuustoa”, julisti etusivu. Lehden lööppihakuisuus oli kuvottavaa. Vera silmäili kuvaa, jossa kaupunginvaltuuston puheenjohtaja seisoi toimittajalauman keskellä neuvoton ilme kasvoillaan. Ingressi kertoi paljastuksesta, jonka mukaan valtuuston tutustumismatkat Eurooppaan olivat sisältäneet kosteita iltoja pornoklubeilla veronmaksajien laskuun.
Varsinainen uutinen. Vera pysähtyi kuitenkin ensimmäiseen kappaleeseen. ”Aamulehden saamien tietojen mukaan väärinkäytösten takana on kokoomuksen valtuustoryhmän jäseniä. Ryhmän puheenjohtaja Raimo Kultalahti kieltäytyi kommentoimasta asiaa millään lailla. Poliisi tutkii nimettömänä lähetettyjen tietojen todenperäisyyttä.”
Vera siemaisi kylmää piimää. Lehti ei julkaisisi noin kovia väitteitä, ellei niillä olisi jotain mihin nojata. Ja miksi ryhmänjohtaja olisi painunut maan alle, jos ei hänellä olisi mitään salattavaa?

Alhaalta kadulta kantautui roska-auton peruutusääni. Vera tuijotti mietteissään vastapäisen talon mustia ikkunoita. Jotenkin tuntui siltä, että Jaanan katoaminen, Kirilin murha ja kokoomuksen ryhmäkuri olivat kaikki saman palapelin osasia.

Lume

Oli jo puoliyö, kun Hiltunen vihdoin lähti Sorilta kotiin päin. Sipulikirkon nurkalla rähisi kaksi pultsaria muovikassit haparoivien lyöntiyritysten tahtiin heiluen. Ne eivät kuitenkaan onnistuneet osumaan toisiinsa, eikä Hiltunen jaksanut mennä väliin.

Hiltunen ei ollut lukenut kirjoja, mutta oppi sitä muualtakin. Mikään ei ollut sitä, miltä ensi silmäyksellä näytti. Totuus osoittautui aina joksikin muuksi. Hiltunen palautti mieleensä kuvan ruumiista sähkölaitoksen katolla. Kuinka helppoa olisi ollut uskoa siihen, mitä omin silmin näki. Luodinreiät puhuivat vakuuttavaa kieltä näkijälleen. Joku oli kuitenkin halunnut saada totuuden näyttämään toiselta. Ja se joku oli jo ehtinyt myrkyttää Savolaisen ennen ampumista.

Hetken mielijohteesta Hiltunen päätti vielä poiketa Cafe Europaan kaljalle. Kotona häntä ei odottanut kukaan, mutta se ei tuntunut vapaudelta. Tyhjä asunto tuntui ahdistavalta loukolta.

Kuinka helppoa olisi ollut kaksi vuotta sitten uskoa siihen, että kaikki oli hyvin. Uusi yhteinen omakotitalo, koiranpentu, vaimon uusi vakituinen työpaikka ja viides hääpäivä. Sitten eräänä päivänä vaimo oli sanonut, että ahdistaa. Että ei halunnut uskoa, että tässä tämä elämä nyt sitten on. Viikon päästä oli kerännyt kamppeensa ja koiranpennun ja muuttanut Helsinkiin. Hiltunen oli laittanut omakotitalon myyntiin ja oli päättänyt, ettei enää uskoisi mihinkään sellaiseen. Rakkauteen tai muuhun hömpötykseen.

Miten mies murhataan

Työpöytä saattoi vaikuttaa kaaokselta, mutta Hiltusella oli homma hanskassa. Arkistointi oli pettämätön, ruumiinavauspöytäkirja löytyi keskimmäisen kasan pintakerroksista.
Vera oli tarkkanäköinen, mutta tuskin kuitenkaan elävä valheenpaljastin. Kirill Savolaisen avaus oli yllättänyt rikoskomisarion, mutta hän osasi kyllä valehdella yllätettynäkin.
Savolaisen tapaus vaikutti tyypilliseltä äkkipikaistuksissa tehdyltä tapolta. Muutama luodinreikä keskivartalossa ja poskiluu murtunut. Avauksessa oli kuitenkin selvinnyt, että Savolaista oli ammuttu vasta tämän kuoleman jälkeen.
Rikollista elämää syvällä Hämeessä ei varsinaisesti voinut kutsua värikkääksi, ja kuolinsyytilastot olivat yhtä puisevia. Puukkoon juostiin ja hankeen kangistuttiin, silloin tällöin jokunen piristävä paloittelu. Hiltunen ei muistanut koskaan törmänneensä tällaiseen kuolinsyyhyn.

Myrkytys kuulosti joltain, joka harrastettiin englantilaisissa kartanoissa viime vuosisadalla.

Pysähtyminen

Vera sulki silmänsä. Rintakehän kohdalla tuntui kiristävä möykky, joka ei lähtenyt liikkeelle edes syvällä huokauksella. Ajatukset vilistivät vailla muotoa, eikä hän saanut oikein mistään otetta. Hiltusen vierestä heräämisen jälkeen asiat olivat tapahtuneet hänelle hirvittävällä vauhdilla ilman minkäänlaista kontrollia. Siitä lähtien hänen elämänsä oli muistuttanut lähinnä huonoa dekkaria. Mihin hän oli sekaantumassa?

Vera yritti selvittää ajatuksiaan. Murhatun Kirill Savolaisen blogimerkinnät vaikuttivat enemmänkin fantasialta kuin tositapahtumilta. Katoamispäivänä kirjoitettu viimeinen merkintä, jossa Savolainen tuntui aavistaneen kuolemansa, vaivasi kuitenkin Veran mieltä. Oliko joku kenties uhkaillut Savolaista? Entä viimeisen merkinnän kommentti? Sekin saattaisi olla kenen tahansa kiivastuneen blogin lukijan kirjoittama, eikä se liittynyt välttämättä murhaan. Tuollaiset kirjoitukset petollisuudesta herättivät aina tunteita. Vai olisiko mahdollista, että Jaana Savolainen olisi löytänyt blogin ja tehnyt vihapäissään jotakin miehelleen? Ja missä oli kadonnut Jaana Savolainen? Kokoomuslaisen kaupunginvaltuutetun luonako, jonka kanssa hänellä oli ollut suhde?

Vera tunsi olevansa väsynyt, mutta oli liian levoton saadakseen unta. Hän nappasi sohvapöydältä puhelimensa. Ehkä tästä olisi hyvä jutella jonkun kanssa. Hän mietti hetken ja näppäili tekstiviestin: ”Find Jari Hiltunen, Tampere”. Vera talletti numerotiedustelusta saapuneen numeron. Hän tuijotti pitkään nimeä näytöllä peukalo vihreän luurin kohdalla valmiina soittamaan. Vera ei saanut mielestään kuvaa nukkuvan miehen leveästä selästä ja paljaasta ihosta. Hän oli painanut kasvonsa miehen niskaa vasten ja nuuhkinut ihon tuoksua.

”Äh, olkoon”, Vera huokasi ja heitti puhelimen takaisin sohvapöydälle ja silitti vieressään sohvalla makaavan Rufuksen takkuista turkkia, ”Onhan minulla sinut.”

Petturin blogi

Samaan aikaan, kun Hiltunen luki tietokoneen ruudulta paljastuksia Veran elämästä, istui Vera Kirill Savolaisen kannettava sylissään olohuoneensa sohvalla. Lähtiessään nopeasti Savolaisten talosta Vera oli huomannut eteisen nurkassa siististi laukkuun pakatun läppärin. Vera oli ulos juostessaan napannut laukun olkapäälleen mitään ajattelematta – tai lähinnä ajattelematta sen olevan rikos. Vakavammaksi asian teki vielä se, että koneen varastaminen vaikeuttaisi poliisin murhatutkimusta. Vera ei kuitenkaan murehtinut turhia. Tämähän oli poliisin työn auttamista oikeastaan, jos tarkemmin ajatteli. Kyllä ne sitten kiittelisivät, kun hän olisi saanut syyllisen kiinni. Ja sitä paitsi, kyllä hän palauttaisi läppärin jossakin vaiheessa poliiseille, kunhan olisi itse sitä ensin vilkaissut.

Vera oli vasta nyt ehtinyt tietokoneelle. Huoli Rufuksesta, käynti Hiltusen luona Sorilla, Ruffen hakeminen sekopäiseltä vaikuttavan naisen luota Pispalasta ja lopulta eläinlääkärireissu olivat vieneet kaiken ajan läppärin varastamisen jälkeen. Sivuhistoria oli tyhjennetty, mutta tietokoneen muistista Vera pystyi helposti selvittämään sivut, joilla Savolainen oli viimeaikoina liikkunut. Vera oli aikoinaan lukenut kesken jääneessä tutkinnossa Tampereen yliopistossa tietojenkäsittelyä ja hän oli edelleen melko näppärä tietotekniikan kanssa. Tietojenkäsittely olikin sitten ainoa yliopistoaine, josta oli Veralle ollut etsivän työssä hyötyä. Ja elämässä, lisäsi Vera aina.

Vera kiinnitti heti huomiota erääseen osoitteeseen, johon oli tehty päivittäisiä vierailuita. ”Petturin blogi”, tavaili Vera huvittuneena. ”Kas kas, taisi molempia Savolaisia kiehtoa kielletyt hedelmät”, hän hymähti. Vera oli kyllä kuullut joskus weblogeista, mutta ei ollut viitsinyt tutustua niihin tarkemmin. Veran käsityksen mukaan ne olivat joitakin nettipäiväkirjoja, joihin ihmiset kirjoittivat tylsää tilitystä vielä tylsemmästä elämästään.

Vera avasi blogin ensimmäisen sivun ja luki pätkiä merkinnöistä.
05.11.2005: ”Firman pikkujoulut. Kiinnitin heti huomiota toisen osaston kuumaan blondiin, jolla on uskomattomat ryntäät. Ei tarvinnut kauaa lämmitellä, kun se oli jo valmis avaamaan lemmen laatikkonsa.” Voi tsiisus, Vera ajatteli, uskomatonta sontaa.
22.11.2005: ”Harrastin tänään puhelinseksiä erään keski-ikäisen naisen kanssa, jonka tapasin yökerhossa viime lauantaina. Oli melkein paremmat kyydit puhelimessa, kun ei tarvinnut katsella sen rupsahtanutta naamaa.”
Merkinnöissä puhuttiin myös usein ”kylmäkaappivaimosta” ja ”nalkuttavasta ämmästä”. Vera kiinnitti huomiota blogia kirjoittavaan nimimerkkiin. ”Kisa-mies”, Ki-Sa, Kirill Savolainen siis, eipä mies ollut vaivautunut keksimään mitään peittävämpää nimimerkkiä.

Blogin viimeinen merkintä oli samalta päivältä, jolloin Savolainen oli kadonnut. Veran kulmat kurtistuivat hänen lukiessaan sitä: ”Nyt on piru merrassa. Mietin, mitä tapahtuu blogilleni, jos kuolen. Poistaako joku sen täältä jonakin kauniina päivänä, vai jääkö se nettiin ikuisiksi ajoiksi kummittelemaan.” Merkinnässä oli yksi kommentti. Vera avasi kommentin sormet hiiren päällä täristen.
”Kusipää, tiedän mitä touhuat. Päiväsi ovat luetut.”

Kovan päivän ilta

Hiltusen olo oli pöllähtänyt, mutta väsymys oli tiessään. Hän silmäili
käyntikorttia edessään. Vera Vaara. Kyllä maailma oli pieni. Tampere etenkin. Hiltunen kohottautui tuolistaan, veti syvään henkeä ja rusautti selkärankansa suoraksi. Veri alkoi taas kiertää. Nyt piti saada kahvia.

Taukohuoneessa istuivat Romppanen joka oli jo lähdössä kotiinpäin, ja nuorempi konstaapeli Kivelä joka oli juuri tulossa päivystämään iltavuoroon. Morjesteltiin. Nuori mies tappoi itseään kolmivuorotyöllä maksaakseen asuntolainaansa. Välipäivät hän teki remonttia ja hoiti ohessa kahta pientä tytärtään vaimon ollessa töissä. Kaveri oli laihtunut varmaan kymmenen kiloa kuluneen vuoden aikana. Ihan mistä tykkää, ajatteli Hiltunen ja kaatoi santsikupillisen.

"Jään vielä ylitöihin. Huomiseen, Harri", virkkoi Hiltunen. Romppasen katse ei irronnut hetkeksikään Salatuista Elämistä mutta malttoi hän sentään vinoilla.
"Joo, kyllähän sitä jaksaakin hyvin nukutun työpäivän jälkeen."
"Haista itte", hörähti Hiltunen ja lampsi takaisin huoneeseensa käytävällä kahvia hörppien.

Ulkona oli jo hämärää. Monitorin kylmä hehku valaisi työhuoneen nurkkaa. Hiltunen luki keskittyneesti.

Vera Orvokki Vaara. Syntynyt 22.5.1978. Tullut humalassa pahoinpidellyksi ja ryöstetyksi vuonna '97. Tekijää ei saatu kiinni. Uhrina toisessakin lievässä pahoinpitelyssä vuodelta '99. Todistajana muutamassa pikkurötöksessä. Omalla kontolla maksuvälinepetos ja petoksen yritys vuodelta 1998, josta tuomittu pieniin sakkoihin ja vahingonkorvauksiin. Tämä nainen taisi viettää vaarallista elämää.

Kortti

- Ja nuo jutut olivat paljon parempia kännissä.
Vera astui rikoskomisarion huoneeseen ja veti itselleen tuolin. Rufus saisi vielä hetken miettiä tekosiaan Pispalassa, sillä hänellä ja Hiltusella oli puhuttavaa.
Vera iski käyntikorttinsa pöydälle ja antoi asian upota miehen tajuntaan. Hiltunen vilkaisi korttia ja nosti sitten hämmästyneen katseensa. Miesparan konseptit olivat pahasti sekaisin. Vera tarjosi lohdutukseksi pikaisen hymyn ja esitti sitten asiansa.
- Kuulin että johdat Savolaisen murhatutkimusta. Tiedät siis varmaankin, että rouva on kadonnut ja asioilla täytyy olla jokin yhteys.
Hiltunen ei tiennyt missä silmiään pitäisi ja suuntasi ne sitten turvallisesti käsiinsä. Hän mumisi myöntävästi, mutta Vera keskeytti ennen kuin mies ehti kysymykseensä asti.
- Sekä Kirill että Jaana Savolainen ovat asiakkaitani, joten aion selvittää tämän kuvion. Oliko ruumiinavauksessa mitään erikoista?
Rikoskomisarion katse terävöityi ja Vera kuuli pöydän yli, miten miehen aivot raksuttivat.
- Ei, ei mitään odottamatonta. Mutta kuten tiedät, sen enempää en voi sanoa, Hiltunen sanoi kuivakkaalla virkaäänellä.
Vera hymähti ja nousi seisomaan. Pitäköön poliisi kiinni virkaylpeydestään, tarvittavat tiedot saisi muualtakin.
- Saat pitää kortin. Ehkä soittelet minulle sitten kun teille selviää, että Jaana Savolaisen huoneesta löytynyt veri on miehen, Vera lausahti ovelta eikä jäänyt katsomaan lauseen vaikutusta.
- Entäs se koira, Hiltunen huusi hänen peräänsä.
- Näppärä tapa päästä herra rikoskomisarion ovelle, Vera huikkasi ja astui hissiin.

Katoamisilmoitus

Hiltunen nojasi selkäänsä työhuoneen epämukavan tuolin selkämykseen ja hieroskeli hajamielisesti ajamatta jäänyttä parransänkeään. Tietokoneen ruutu oli mennyt aikaa sitten näytönsäästötilaan ja koneen tyhjä hurina keinutti Hiltusen yhtä tyhjää päätä pikkuhiljaa uneen. Juttu ei edistynyt. Edellisenä päivänä saatu kuolinsyyraportti oli kuitenkin paljastanut jotakin yllättävää. Savolainen ei ollutkaan kuollut rintakehään ammuttuihin luoteihin. Savolaisen akka oli kadonnut samana päivänä. Akka oli pääepäilty, mutta Hiltusella oli tunne, että jotakin muuta tässä oli takana.

Hiltunen havahtui, kun tunsi leukansa nyökähtävän kohti rintaa. Hän pyyhkäisi suupielestä valahtaneen kuolavanan nopeasti hihaansa ja vilkaisi ympärilleen varmistaen ettei kukaan ollut nähnyt, vaikka huone oli tyhjä.

Raollaan olleesta ovesta kuului vaimea koputus.
"Anteeksi, tulin katsomaan tänne, kun tuossa tiskillä ei näkynyt ketään", kuului vaimea naisen ääni. "Tekisin ilmoituksen eilen kadonneesta koirastani."
"Justiinsa, tulittekin sitten suoraan oikeaan paikkaan", Hiltunen ärähti ja kääntyi kohti tietokoneen näyttöä ärtyneenä. "Ei kuulkaa, kyllä täällä rikospoliisissa on hieman muutakin tekemistä kuin jahdata karanneita piskejä."

Hetken kuluttua Hiltunen havaitsi syrjäsilmällä, ettei nainen ollut lähtenyt ovensuusta, vaan seisoi edelleen paikallaan. Hiltunen pyöräytti tuolinsa ympäri kohti ovea valmiina passittamaan naisen lopullisesti tiehensä. Liike pysähtyi puolitiehen. Rintakehän kohdalla jyskähti ja kurkku karahti kuivaksi. Nainen tuijotti Hiltusta yhtäaikaa pelästyneen ja vaivautuneen näköisenä.
"Nuo sääret", Hiltunen kuuli kauhukseen sanovansa, "näyttivät paljon paremmilta verkkosukissa."

Ruffella ei tosiaankaan mene hyvin!!

Rufus uikutti surkeana komerossa. Komero oli pimeä, likainen ja täynnä lasinsiruja. Ainoa vesi oli pesusankoon unohtunutta lietettä, joka oli aivan harmaata ja limaista. Nurkassa makasi mädäntynyt rotta, joka kyllä haisi tavallaan kiinnostavalta Ruffeliinista, mutta tökkäistessään kuononsa siihen, Ruffeliini sai pahoinvointikohtauksen ja oksensi suoraan ämpäriin. Oven ulkopuolelta kuului kamalaa kimeää huutoa ja meuhkaa, joka alkoi pyörryttää Ruffeliinin herkkiä korvia. Fifin sulotuoksu ei ollut havaittavissa edes ovenraosta, koska rotanhaistelu oli turruttanut Ruffen aistit. Lisäksi Ruffen mahassa kurni armoton nälkä. Ruffe ajatteli prinssinakkeja, mutta sitten mädäntynyt rotta sai Ruffeliinin voimaan uudestaan pahoin. Ruffe hyppäsi vasten komeron ovenkahvaa, mutta ovi ei auennut. (Se oli nimittäin julmasti lukittu.) Takaisin laskeutuessaan Ruffe tipahti suoraan yhden suuren lasinsirun päälle ja haavoitti pahasti vasemman takakäpälänsä, joka alkoi vuotaa VERTA aivan solkenaan. Ruffen arvokas elämäneliksiiri uhkasi vuotaa tyhjiin. Surkeana Ruffe ulvahteli yksinäisessä komerossaan kunnes vihdoin nyykähti ja pyörtyi kaikkien kärsimystensä uuvuttamana. Ruffella ei tosiaankaan mennyt hyvin.

Vastoinkäymisiä

Vera tuijotti tyhjää takapihaa. Hemmetti, mihin se koira oli hävinnyt? Rufus ei ollut koskaan ennen poistunut Veran silmien alta. Vera huhuili Rufusta saamatta vastausta. Aika kului... Hemmetin hemmetti, kirosi Vera ja vilkaisi kelloaan. Partio olisi täällä näillä minuuteilla. Vera harppoi kohti skodaa, käynnisti auton (kolmannella tietysti) ja lähti liikkeelle. Vera ajoi tietä eteenpäin kuullen samalla takaansa poliisipillien ujelluksen. Onneksi äänet pysähtyivät talon kohdalle. Vera ajeli ympäri Pispalanharjua tähyillen ympärilleen. Rufuksesta ei näkynyt merkkiäkään. Lopulta Vera huokasi syvään, sydän tykyttäen ja päätti ajaa kohti kotia. Varmasti Rufus vielä tulisi esiin jonkin kiven takaa. Kaikkeen täytyi olla hyvä syy.

Sitten Vera säpsähti. Ääh, olihan tässä suurempiakin huolia. Asiakas oli kadonnut, luultavasti ryöstetty. Vera vilkaisi viereiselle penkille heittämäänsä pumpulitikkua. Olikohan veri Jaanan vaiko ryöstäjän... Asia kannatti ainakin selvittää. Vera päätti soittaa veljelleen Miguelille, kaivoi esiin simupukkamallisen Ericsson kännykkänsä ja näpäytti pikavalintaa. Puhelin soi pitkään.

"Haloo? Mitäs sisko?", kuului tuttu miehen ääni.
"Hei Miguel, en nyt ehdi jutella pidempään, mutta tarvitsisin apuasi."
"No niinpä tietysti. No, anna tulla sitten."
"Tarvitsen verianalyysin eräästä näytteestä. Voitko hoitaa?"
"Taas näitä. Mihin sinä nyt olet sekaantunut? Noo, tuo tänne, olen juuri laboratoriolla."
"Ok, kiitos broidi, olen velkaa."
"Niinpä, muistakin se sitten."

Vera näpsäytti kännykän kannen alas ja suuntasi autonsa kohti keskussairaalaa. Samassa kännykkä alkoi soida uudestaan. Tuntematon numero. "Vera Vaara", Vera vastasi. Puhelimesta kuului hysteerisen naisen huutoa:
"Onko tämä teidän koiranne, tämä?! Onko? Tiedättekö mitä se on tehnyt?! Fifi on raiskattu!"

Yritän kysyä, mitä asia koskee, mutta suuni on teipattu umpeen.
Kaapinkokoinen gansteri nostaa aseensa.
-Olet seuraavana lokkien ruokalistalla.
Äkkiä roistojen takaa välähtää kirkas valo. Ne kääntyvät ja saavat iskut kasvoilleen.
PÄNG
PÄNG
Nainen pitää revolveria kaksin käsin. Mustat saappaat päättyvät polveen, ja verkkosukkien nuolemat sääret ovat pitkät ja voimakkaat kuin kilpahevosella.
Jostakin rotusäärten ja nahkatakin helman välistä roikkuu häntä, joka nytkähtelee ärsyyntyneesti puolelta toiselle.
PÄNG
PÄNG
Ase räsähtää vielä kaksi kertaa ja gangsterien ruhot hypähtävät. Nainen käännähtää puoleeni. Muoviset, vihreät kissansilmät leimahtavat ja se kääntää revolverin kohti haaruksiani.
PÄNG
PÄNG

Rikoskomisario Hiltunen kavahtaa hereille. Puhelin soi itsepintaisesti työpöydän toisessa päässä. Hiltunen kurottaa luurin korvalleen, kieli on kuivunut kitalakeen ja suusta pelmahtaa krapulanhajuinen murahdus.
- Hiltunen? Kirill Savolaisen ruumiinavaus on valmis. Laitan paperin tulemaan.

Äkkiä ovi aukeni. Edessä seisoi kaksi karskia gangsteria aseet käsissä.

- Nyt olisi kai parasta puhua!

Taskuni olivat tyhjät. Isompi rosvoista seisoi jalkapöydilläni. Tästä en luikertelisi.

Rufus mieron teillä

"Rufus, paikka!" Rufus jumpsautti peräpäänsä kylmään maahan ja tuijotti sisälle katoavaa Veraa. Kylmä tuuli pöllytti Rufuksen karvoja. "Minäkin haluan sisälle", Rufus mietti ja vinkaisi. Rufus ei halunnut suututtaa Veraa, koska Rufus jumaloi Veraa. Äkkiä ilman täytti outo, vastustamaton tuoksu. Rufus käänsi päätään ja nuuski ilmaaa. "Tuolla! Ihana hajuvana!" ja lähti liikkeelle.

Hajun perässä ei ollut vaikea suunnistaa. Kuono maata viistäen Rufus ravasi eteenpäin. Pispalanharjua ylös, käännös vasemmalle, portaat alas (ikävät portaat, ei koiria varten), oikealle, suoraan eteenpäin, polkua viistosti vasemmalle. Ja siinä! Hajun lähde. Rufus tuijotti hetken Fifiä ja ryntäsi sitten täyttä laukkaa tätä kohti, kierähtäen mielistelevästi selälleen pienen villakoiran eteen.

"Jätä Fifi rauhaan, senkin likainen rakki!", kuului huuto ylhäältä. Rufus ei kuullut mitään. Rufus oli kietoutunut ihanan hajun sisään ja tunsi alkukantaisten vaistojen virran vyöryvän sisällään. Rufus tunsi itsensä maailman parhaaksi koiraksi. Rufukselle kaikki oli mahdollista. Aivan kaikki! Rufus hyppäsi Fifin selkään.

Jostain kaukaa kuului lähentyviä puuskuttavia askeleita ja huutoa: "Rakkii, irtii, irti Fifistää! Voi Fifi, pieni, pikkuinen!" Noin 45-vuotias nainen ilmaantui irtonaista koiranpantaa kädessään roikottaen. Hänellä oli päällään pitkä valkoinen toppatakki ja hän näytti suurikokoiselta, mutta ehdottoman naiselliselta.
"Äidin pieni Fifii...". Nainen yritti kiskoa Fifiä ja Rufusta irti toisistaan, mutta samassa vierestä kuului pieni vaivaantunut yskäisy. Noin 35-vuotias hauskannäköinen mies tuijotti huvittuneesti edessään aukeavaa näkyä: kahta innokasta koiraa toisiinsa takertuneina ja puoliksi nyyhkyttävää naista panta kädessään.
"Anteeksi mutta, vahinko on jo ehtinyt tapahtua. Ette te voi nyt muuta kuin odottaa. Ei noita koiria repimällä irti saa ja se voisi vahingoittaakin niitä", mies sanoi.
"Mitä minä sitten teen? Tuo rakkihan raiskaa parhaillaan Fifiä?", nainen huohotti.
"No, ei se nyt ihan siltäkään näytä. Eiköhän Fifi ole hommassa itsekin ihan mukana", mies sanoi. "Ei tuosta muuten mitään olisi tullut."
"Voi ei, ei Fifi tuollaista tekisi!" Samassa koirat irtosivat toisistaan.

Rufus vilkaisi ympärilleen. Se huomasi ihmiset ja huiskaisi häntäänsä iloisesti. Nainen näytti pelottavalta. Aika poistua. Rufus otti pari askelta poispäin, mutta salamana mies tarttui sen pantaan kiinni. "Mitäs tälle koiralle nyt tehdään?", hän kysyi naiselta. "Se on varmaan karannut, koska omistajaa ei näy missään", sanoi mies katsellen samalla etsivästi ympärilleen. "Tässä on kyllä joku puhelinnumero, tässä pannassa", mies mutisi tarkastellen samalla pantaa tutkivasti. "Vera Vaara, omistaja. Onpa hauska nimi", mies totesi.

"En tiedä!", nainen voihki halaten samalla Fifiä, joka käyttäytyi kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. "Haluan sen naisen tilille! Jonkun täytyy vastata siitä, mitä Fifille on tapahtunut!"
"No, jospa ottaisitte tämän toisen koiran haltuunne hetkeksi ja soittaisitte omistajalle", mies ehdotti.
"Ai tuon rakin? Ties mitä se vielä tekisi Fifille!", nainen vastasi.
"Noo, älkäähän nyt. Eihän tässä mitään kovin kauheaa ole tapahtunut. Ihan luonnollistahan tuo oli. Miksi ylipäätään piditte juoksussa olevaa narttua vapaana?"
"Ai! Minuako te nyt syytätte? Tuolla rakillahan ei ollut mitään tekemistä koko asian kanssa, vai?", nainen huusi punaisena.
"Nooh, rauhoittukaahan nyt. Ei asialle enää mitään voi. Jospa minä saattaisin teidät kotiin ja ottaisin tämän toisen koiran myös mukaan. Voittehan vaikka sulkea sen toiseen huoneeseen siksi aikaa, kun soitatte omistajalle."
Nainen tauhoittui hieman: "Ei kai tässä muukaan auta. Mutta omistaja saa kyllä kuulla kunniansa ja jos Fifi nyt saa pentuja, niin ne ovat kyllä tuon rakin omistajan vastuulla! Hän saa huolehtia kaikesta!"
"Niin, eiköhän nämä asiat saada nyt ratkaistua ihan keskustelemalla", mies rauhoitteli ja alkoi raahata vastaan kaikilla neljällä tassulla haraavaa Rufusta eteenpäin: "No tulepas nyt, senkin sankari!"

Rufus ei kyennyt vastustamaan miestä. Sitä ei olisi lainkaan huvittanut seurata. Välähdys Verasta pomppasi Rufuksen mieleen. Rufus haukahti hätääntyneenä ja katsoi ympärilleen. Veraa ei ollut missään, miksi emäntä ei ollut täällä? Olihan emännänkin täytynyt haistaa tämä sulotuoksu.

*****

Rissanen täydensi juuri lintulautaansa uusilla auringonkukansiemenillä, kun valtava meteli kantautui hänen korviinsa. Rissanen katsahti kohti tietä ja vetäisi syvään henkeä. Eeva lähestyi taloa itkuisen näköisenä kantaen Fifiä sylissään ja selittäen kovaan ääneen jotain vieressään kävelevälle tyylikkäästi pukeutuneelle miehelle, joka puolestaan raahasi perässään kummallista pörröturkkista ja vinokorvaista haukkuvaa koiraa, joka ei selvästi ollut ollenkaan innoissaan kulkusuunnasta. "Mitä hemmettiä nyt on tapahtunut?", Rissanen mutisi, sulki lintulaudan katon, jätti auringonkukansiemensäkin talon seinustalle ja tallusti seuruetta vastaan.

Taistelutanner

Talo oli pimeänä. Vera asteli varovasti olohuoneen valtavan karvamaton ohi eteishalliin.
Seiniltä katselivat Schjerfbeckin kolkot naiskasvot. Ovenpielen varashälytin vilkutti vimmatusti - aikaa oli viitisen minuuttia ennen kuin äänetön hälytys toisi partion paikalle.
Vera kurkisti keittiöön, kylpyhuoneeseen ja takkahuoneeseen. Kaikki näytti olevan siinä järjestyksessä, johon siivooja oli sen jättänyt. Ellei tietäisi paremmin, voisi kuvitella ettei talossa edes asuttu. Ainoa elämisen jälki oli tupakkaholkki takan reunuksella. Se oli viileä.
Portaat johtivat yläkerran makuuhuoneisiin. Vain yksi ovi oli raollaan, ja Vera työnsi sen hiljaa auki. Hän säpsähti silmäkulmassaan näkyvää liikettä, mutta huomasti katsovansa itseään takaseinän kultakehyksisestä peilistä. Suljettujen verhojen raosta siivilöityi valoa lattialla lojuville vaatteille.
Sänky oli petaamatta ja vaatekaapit levällään. Nurkkaa hallitsevan barokkisen kampauspöydän laatikot oli vedetty auki, ja lattialla lojui sikin sokin hiuspinnejä, sukkahousuja ja tarrapapiljotteja.
Peilin pinnassa erottui jotakin, joka kiinnitti Veran huomion. Kuin huulipunan haalea sipaisu... mutta tuollaista valumaa ei synny edes halvimmasta huulikiilteestä. Vera painoi kasvonsa aivan kiinni peiliin ja haisteli. Verta.
Makuuhuoneen taistelutanner puhui omaa kieltään rouva Savolaisen odottamattomasta oharista. Vera poimi pöydältä pumpulitikun, pyyhkäisi sillä peiliä ja kiirehti sitten alakertaan. Poliisi tulisi pian, ja Skodan olisi parasta olla silloin poissa pihatieltä.
Vera harppoi läpi eteisaulan, ohi karvamaton ja ulos takaovesta. Sitten hän huomasi, että jotain muutakin kuin asiakas oli kadoksissa. Rufus!